"This is your life and it is ending one minute at a time, boy."
-Tyler Durden, Fight Club
Luin Chuck Palahniukin kirjan Fight Club (jonka tekstejä näköjään mielelläni lainaan) joskus vuosituhannen vaihteessa. Silloin tuo Tyler Durdenin tokaisu ei erityisemmin hetkauttanut. Se oli vain tekstirivi kirjan sivulla. Muuten kirja kolahti todella kovaa, ja elokuva teki kirjalle vielä mahtavasti kunniaa ollen 70-luvun lopulla ja 80-luvun alussa syntyneiden (ehkä) tärkein elokuva. Takaisin Tylerin lohkaisuun: Vastaava ajatus iski vasta muutamaa vuotta myöhemmin, kun luin Jari Sarasvuon Sisäinen Sankari -kirjaa. Kirjassaan Jari esittää kylmät laskelmat siitä, kuinka paljon minulla arviolta on elämästäni jäljellä. Tällä hetkellä lukemat ovat 17 885 päivää, siis 429 240 tuntia. Ei yhtään päivää liikaa, eikä ylimääräistä tuntia tuhlattavaksi.
Ei pitäisi olla sinullakaan.
Joillekin tuo ajatus ei kolahda ollenkaan, se sivuutetaan olankohautuksella ja toisten puheet siitä (kuten tämäkin postaus) ovat vain tuulen huminaa korvissa. Valitettavasti jossain vaiheessa tuo humina korvissa huutaa niin kovaa, ettei sitä voi olla huomaamatta ja se iskeekin sitten miehen kuin miehen polvilleen. Mies tajuaa:
"En olekaan kaikkivoipa. Minullakin on rajallisuuteni."
Miehillä yleensä on vahva kuvitelma omasta ylivertaisuudestaan (esim. kaikki miehet ovat mielestään keskimääräistä parempia autokuskeja) ja siksi luulen, että tämä kylmä kalkkuna iskee miehiin kovemmin kuin naisiin. Minuun se iski todella kovaa. Elin useamman viikon ajan kuin sumussa. Millään ei tuntunut olevan merkitystä, mikään ei tuntunut olevan kestävällä pohjalla. Luin Raamatun, en löytänyt pelastusta. Kävin buddhalaisessa meditaatiossa, en valaistunut. Sumusta kuitenkin lopulta noustiin.
Hetkessä eläminen
Itse hahmotin elämän aikaisemmin ympyränä, jossa aina uusi kevät seuraa talvea ja kesän jälkeen saapuu syksy. Tällainen ympyrämalli mahdollistaa asioiden siirtämisen aina eteenpäin ja lisää "Sitten kun..." -ajattelua. Elämä ei ole ympyrä. Elämä on juna, joka kulkee vääjäämättä eteenpäin. Saat nauttia ihmisten matkaseurasta tietyn aikaa ja kun he jäävät omalle pysäkilleen et näe heitä enää ikinä. Uusia ihmisiä nousee vaunuun ja vanhoja jää pois. Lopulta jäät itsekin pois kyydistä.
Muistan lapsena, kun ajoimme perheemme kanssa kesälomamatkoilla ympäri Suomea. Seurasin innoissani maisemia, autoja, huoltoasemia, ihmisiä (joskus nukuinkin, kuten nuoren miehen kuuluu) ja usein itse matkustaminen olikin antoisampaa kuin perillä odottava matkakohde. Elämään tulisi suhtautua kuin matkaan. Tällaisesta matkasta moni (pop)kulttuuriteoskin kertoo, joko suorana allegoriana tai metaforana.
Kun elämässämme tapahtuu jotain erityistä, ajattelemme, että tämä tapahtuu vain kerran elämässä. Niinhän se on, mutta niin on jokaisen hetken kanssa.
Kirjoittaessani tätä on maanantai 21.3.2011 ja kello on nyt 10:42. Tämä hetki tapahtuu elämässäni vain kerran. Niin kuin sinunkin elämässäsi. Kun luet tätä, se on jo kaukaista historiaa ja sitä hetkeä et saa mitenkään takaisin.
Carpe Diem.
Tuo latinankielinen lausahdus on latteus niille, joiden korvissa humina on vielä vaimeaa. Niin se oli minullekin pitkään. Niille jotka ymmärtävät sen täyden merkityksen, se on muistutus elää jokainen hetki täydestä sydämestä.
Tämähän se on elämästä nauttimisen oivallus. Se vaan arjen rutiineissa ja puuduttavuudessa niin usein unohtuu. Tämän kaiken hienouden tajuamisessa näen lisäksi varsin merkittävänä asioiden jakamisen - siten niistä saa enemmän. On se jaettu sit kumppanin tai kaverin kanssa.
VastaaPoistaLänsimainen (jokseenkin pessimistinen) näkökanta perustuu juurikin tuohon, että jokaisella ihmisellä on tietty määrä jäljellä olevaa elämää, jota kulutetaan loppuun aikaa myöten. Kaiken aikaa lähestytään lopullista päämäärää, loppua, kuolemaa.
VastaaPoistaEikö olisikin hienoa, jos osaisimme kääntää maailmankuvammme niin (kuten ilmeisesti itäisten kulttuurien ihmiset ajattelevat), että ei ole mitään ennalta määrättyä elämäkiintiötä, vaan jokaiseen koittavaan päivään tulisi suhtautua positiivisena yllätyksenä. Carpe diem - klisee, latteus? No, sepä se, mutta ihan hyvä sellainen. Jottei lausahdus kuluisi enää enempää, käyttäkäämme mieluummin sen vähemmän tunnettua, kirjaimellista käännöstä "poimi päivä".
Ekalla Anonyymilla on tassa mielenkiintoinen pointti, jota olen itsekin pohtinut. Toisaalta, onko tarpeen tehda kovaa rajausta lansimaisen ja itamaisen ajattelun valilla? Jokaisesta paivasta voi nauttia, ja pitaa sita "lahjana", vaikka ajattelisikin elamaa eraanlaisena janana, jossa loppupiste on kuolema. Eihan "lansimaisessa" ajattelussakaan tiedeta, milloin se lahto tulee... Vaikkakin valilla huomaa ajattelevansa elamaa itsestaanselvyytena, ja kuvittelee elavansa vaikkapa 80 vuotta.
VastaaPoistaItsella tuli tahan liittyen mieleen sukupolvien jatkumo, joka vahvistui omassa mielessa vasta perheenlisayksen myota. Jotenkin alkaa eri tavalla arvostaa omia vanhempiaan lasten saannin myota, ja tietylla tavalla "ymmartaakin" vanhempiaan paremmin. Plus sita, miksi vanhemmilla on niin kova palo saada lapsenlapsia ja nahda naiden varttuvan.